Kielten interreilillä

Vävy juuttui Madridiin. Reitti kotiin kulki Barcelonan, Lyonin, Frankfurtin, Kööpenhaminan ja Tukholman kautta Helsinkiin. Sain syyn pitkästä aikaa tutkia Euroopan karttaa ja samalla miettiä, millaisia ihmisiä tällä maankolkalla asuu ja millaisia kieliä he puhuvat. Huvikseni päädyin varmaan hiukan kyseenalaiseen huumorin lajiin: kokeilin (ihan ääneen) tunnustelemalla, missä osassa suuta, päätä ja vartaloa erilaiset kielet todellistuvat. Yritin matkia brittienglannin artikulaatiota ja väänsin tekotanskaa mielestäni aika hienosti. En todellakaan osaa monia kieliä, mutta jokin hämärä taju minullekin on syntynyt italiasta, puolasta, unkarista. Leikin siis peilin edessä kliseillä ja stereotypioilla – ja hauskaa oli.

Puolivakavasti väitän, että eri kielien saundit paljastavat jotakin kansanluonteesta tai toisinpäin: kansaluonne näkyy kielessä. Kun amerikkalainen avaa suunsa, esille tulevat ensin hampaat. Nasaalit lisäävät etistä vaikutelmaa. Kun suomalainen mies puhuu, koko niska kiristyy ja leuka painuu alemmas ja alemmas ja saavuttaa lopulta Jyrki Katais-asteen. Italialaiset huutavat ihan kaikki ja ranskalaiset liioittelevat pahasti: je ne reggreee rrrriäään…

Oppilaitteni mielestä ruotsalaisten puhe on leuhkaa. Kokeilin olla ruotsalainen, ja jouduin huomaamaan, että kielen rytmi on erilainen kuin meidän härmäläisten. Mieleen muistui myös saksalainen ex-lanko, joka huvitteli suomen kielen vokaaleilla huutamalla avo-Jeepistään tienvarren mummuille raikkaasti ”pääiivääää! Se oli hänen mielestään erittäin koominen ilmaisu. Vielä huvittavampi oli vain ”uiiiimahousut”. Saksalainen itse sylkee sanat suustaan nopeasti ja itsevarmasti.

Pjotrrrr, Kazinski,  Symborska – soinnillisuus ja soinnittomuus vasta sävyjä antavat. Minulle puolalainen puhe on intohimoista, kiihkeää ja väittävää. Jaroslav, Urquel, Vaclav synnyttävät mielikuvan lempeydestä ja pienestä hitaudesta. Venäjän kielen paksua ällää ei voi hymyilemättä kuunnella: sitä voi kokeilla vaikka sanomalla ääneen Neuvostolllliitto: entiset ajat palaavat heti  mieleen. Isäni mielestä hymy hyytyy, jos kokeilee sanoa ”ruki ver”.

Kaikki tämä on tietysti hölynpölyä. Mutta Euroopan kielikartta on kiehtova. Harvoin tulee ajatelleeksi, että Barcelonan seudun katalaania puhuu kahdeksisen miljoonaa ihmistä, meitä suomen kielen puhujia on vähemmän. Harvoin tulee huomanneeksi, että virolaisia on aika vähän ja että saksaa puhutaan muuallakin kuin Saksassa. Kreikkaa ja baskia ei tunnista sukulaiskielekseen kukaan.

Mutta latina elää. It is a miracle.