Mikä ihmeen kašubi?

Entäpä, jos kansallisromantikot eivät olleetkaan oikeassa? Jospa J.V. Snellmannin ajatus yhdestä kielestä ja yhdestä kansakunnasta onkin tuottanut vain tuhoa, sotaa ja tuskaa?

Osallistuin heinäkuun lopulla jokavuotiseen Interskola –tapaamiseen , joka järjestettiin tänä vuonna Puolassa. Aloitimme Gdanskista, entisestä Danzigista, jonka saksalais-puolalaista ilmettä sävytti edelleen tunnistettava itäblokin historia. Matkasimme läpi vanhan Pommerin ( Pomeranian), ja päässäni surisivat niin Preussin kuninkaat kuin Puolan käytävät. Miten ihmeessä historiaa voi koskaan ymmärtää, kun pelkistä nimistäkin on vaikea saada kiinni?

Solidaarisuusliikkeen kiihko suonissani kohisi mukavasti, ja puolalainen ystäväni Dorota kertoi vievänsä meidät Puolan Sveitsiin, Kašubiaan, jonka kieltä ei ole kouluissa saanut opettaa toisen maailmansodan jälkeen – kieltä puhuu noin kolme miljoonaa ihmistä äidinkielenään. Herra varjele! En ollut koskaan kuullutkaan mistään Kašubian kielestä!

Pikkuisen kylän pikkuinen koulu oli kuin vanhasta sadusta: tuntematonta kieltä puhuva vanha miesopettaja esitteli punaisin poskin 18 oppilaan kouluaan. Hän oli itse kirjoittanut kašubinkielisen aapisen, mustan taulun takana oli isoilla kirjaimilla jonkin lastenlaulun sanat ja melodia, jota mekin tapailimme. Vinttikerroksessa säilytettiin kangaspuita ja paria tietokonetta.

EU-Puolan ja EU-Euroopan viralliseen kielipolitiikkaan kuuluu vähemmistöjen kielten tukeminen; kaikilla tulee olla oikeus omaan äidinkieleen. Kelttiystävämme Pohjois-Walesista nyökyttelivät ymmärtäväisesti, kun opetusministeriön virkamies seuraavan päivän luennolla vahvisti kašubin elvyttämisen koskevan koko aluetta. Huomasin silti salaa miettiväni, millä rahalla? Mistä opettajat? Puhuvatko nuoretkin kašubia, vai onko se heille sittenkin perinteen kieli?

Entäpä, jos kansallisromantikot eivät olleetkaan oikeassa? Jospa J.V. Snellmannin ajatus yhdestä kielestä ja yhdestä kansakunnasta onkin tuottanut vain tuhoa, sotaa ja tuskaa? Voisiko nyky-Eurooppa sittenkin selvitä kielten Baabelista ilman yhteenottoja, joissa maksetaan historiassa koetuista vääryyksistä? Voisiko eurooppalainen identiteetti sallia minkä äidinkielen tahansa?

Kammottava kuiskaus kenialaisen koulun pihalla tämän vuoden toukokuussa kertoi, että oppilas piestään, jos hänen kuullaan puhuvan omaa heimokieltään. Koulun kieli on englanti. Kielten kuolema on luonnollinen tapahtuma, mutta väkivalloin niitä ei saa tappaa. Kielipolitiikastakin pitää puhua avoimesti, virallisilla pöydillä, osana yhteistä rauhanpolitiikkaa.

Sellaisesta politiikasta meidän kaikkien kannattaa maksaa.

Palaa otsikoihin | 2 puheenvuoroa | Keskustele

13.8.2009 18.06

William K

Kielen luonnollinen kuolema

Latvian Cesikseen (eli Vonnuun) rakennettiin 1800-luvun puolivälissä kirkon viereen kellotapuli. Kustannuksista huolehti läheisen kartanon omistaja, muuan saksalainen paroni. Rakennussuunnitelman teki ja rakennustyöt otti johtaakseen paikallinen pykimestari.

Kun tapuli aikanaan valmistui, pidettiin tapauksen kunniaksi komea praasniekka. Puheessaan paroni kiitti hyvin tehdystä työstä ja totesi, että on se mukava, kun teissä latvialaisissa on näin pystyviä rakennusmestareita. Silloin mestari keskeytti puhujan oikaistakseen: "Ei, en minä suinkaan ole latvialainen. Minä olen Liivinmaan viimeinen liiviläinen."

Kun mies 1860-luvulla kuoli, sammui hänen mukanaan liivin kieli Vanhalta Liivinmaalta mutta jatkui edelleen eläväisenä Riianlahden toisella puolen Kuurinmaalla, jossa tuolloin oli monia vahvoja liiviläistaajamia.

Latvian itsenäistyttyä liiviläiset ehdottivat useaan otteeseen 1920-luvulla, että heidän asuttamastaan alueesta Itämeren rannikolla muodostettaisiin oma kuntansa, jossa he voisivat rauhassa vaalia kieltään ja kulttuuriaan. Latvian hallitus ei ehdotukseen suostunut. Päinvastoin koulujen kieleksi määrättiin latvia kuten muuallakin. Pieni sortaa vielä pienempäänsä, kun se vain pystyy.

Neuvostoliiton anneksoitua Latvian uudestaan kesällä 1944 koko Kuurinmaan ranta julistettiin rajavyöhykkeeksi, johon kellään ei ollut asiaa. Se tappoi tehokkaasti liiviläisten pääelinkeinon, kalastuksen. Rantamaat olivat liian karuja tehoviljelykseen. 1960-luvun kuluessa suunnaton maaltapako autioitti vielä 50-luvulla voimakkaat liiviläiskylät. Liiviläiset muuttivat pääasiassa Riikaan. Suurkaupungissa ei liivin kielelle ollut sijaa.

Viime keväänä saimme lukea lehdestä vaatimattoman uutisen, että viimeinen liivin kieltä äidinkielenään puhunut henkilö oli kuollut. Sillä tavoin kieli kokee luonnollisen kuoleman. Väkivalloin. Ei ole mitään erillistä kielipolitiikkaa, on vain politiikkaa.

Siroa kellotapulia näytetään yhä turistinähtävyytenä.

19.8.2009 19.15

Sananen kašubista

Yksi kelpo mittari kielen käytöstä nykypäivänä on Wikipedia. Löytyy sieltä kašubinkielisetkin sivut, joissa on melkein yhtä monta sivua kuin pohjoissaamenkielisissä vastaavissa:

http://csb.wikipedia.org/

Mikä ihmeen kašubi?

Kotus-blogi

– kaikkea kielestä