9.12.

Tyttäreni Oona, 2 vuotta ja 9 kuukautta, ilahduttaa minua kaiken aikaa uusilla sanoilla. Tuoreimpia ovat baggaliini (mandariini) ja Tampuliini (Tampere). Saippuakuplat ovat jo kauan olleet hänelle kuplia pallolla.

Hän myös kertoo vauhkoja tarinoita, tähän tapaan: "Se kirja meni ilman kenkiä ja sukkia leikkimään hiekkalaatikolle ja sitten se purskahti ja siitä tuli parin minuutin päästä hirmuinen sähkö".

Toisenlaista luovaa anarkismia on siinä, miten hän käyttää tavallisia täytesanoja. "Äiti on yleensä nainen", hän sanoo tai: "Isi on esimerkiksi ihminen". Sanat kuten myös, vielä ja enää panevat maailman ihanasti horjahtelemaan, kun niitä käyttää odottamattomissa yhteyksissä.

Samalla hän tulee osoittaneeksi kuolleita kohtia vanhempiensa kielenkäytössä. Noita täytesanoja hän nimittäin nappaa meidän puheestamme ja sitten sijoittaa niitä omiin lauseisiinsa. Siitä mikä on meidän puheessamme usein tarpeetonta tulee hänen puheessaan elävää ja odottamatonta.

Eräs muunnelma edellisestä ovat tapaukset, joissa täytesana ei ole hullunkurinen siksi että se olisi väärässä paikassa vaan siksi että se on tarpeeton: "Mitä tämä ruoka on oikeastaan?" Tällöin sana ei enää ensisijaisesti toimi merkitsevänä lauseenjäsenenä vaan keikaroimalla tuottaa kielellistä ylenpalttisuutta ja iloa.

Tästä tulee mieleen muutamien kirjailijoiden tapa käyttää käytössä kuluneita ilmauksia niin, että kuollut kieli muuttuu eläväksi. Esimerkiksi Samuel Beckettillä ja Thomas Bernhardilla oli kyky muuttaa latteimmatkin ilmaukset nautittaviksi toistamalla niitä kunnes niistä tuli kertosäkeen tapaisia merkityksestä tyhjentyviä musiikillisia fraaseja.

Varsinkin Bernhardin kirjat osoittavat, että kirjoituksen kiellisen tason voi saavuttaa muutenkin kuin löytämällä erikoisia ja ainutkertaisia sanayhdistelmiä tai rikkomalla kielioppia ja merkityksenmuodostusta. Tavanomaisista tavanomaisinkin lause voi herätä henkiin, kun se esiintyy osana useiden sivujen mittaista musiikillista kehittelyä.