8.12.

Silmiini osui muutaman vuoden takainen kirjoitus, jossa Leif Salmén puhuu kuviksi muuttuneista lauseista (Helsingin Sanomat 9.6.2002). Salmén lainaa Ludwig Wittgensteinin kirjoitusta vuodelta 1937, jossa tämä väittää, että kuvallisilla lauseilla ei rajoiteta ihmisten mielipiteitä, vaan hallitaan täydellisesti kaikkien mielipiteiden ilmaisemista. Siksi "ihmiset elävät ehdottoman, tuntuvan tyrannian alla pystymättä kuitenkaan sanomaan, että he eivät ole vapaita... Mielipidettä rajoittamassa ei ole mikään seinä vaan ikään kuin jarru."

Wittgenstein (ja Salmén) näyttävät siis ajattelevan, että vaikka jokainen saa tässä meidän kulttuurissamme olla mitä mieltä hyvänsä, mielipiteiden ilmaisemista hallitaan (täydellisesti!) säätelemällä kuvallisia ajatuksia, joilla mielipiteitä ilmaistaan. Wittgenstein menee niin pitkälle, että kutsuu noita kuvallisia ajatuksia dogmeiksi. Mutta mitä nuo ajatukset voivat olla? Ja kuka meitä hallitsee niiden avulla?

Salmén tulkitsee Wittgensteinia: "Sivilisaatio, informaatio, tieto, talous ja kulttuuri ovat typistyneet pelkiksi kuvallisiksi lauseiksi, joista muodostuu ylittämätön ja vastaansanomaton dogmi, eikä dogmitulkinnan ulkopuolelle voi asettua tuhoutumatta. Näin rakentuu ylihistoriallinen ainoan mahdollisen kielen maailma."

Salménin kirjoitusta lukiessa tulin ajatelleeksi sellaisia ilmauksia kuin "nuori sinkkunainen", "yksinäinen vanha mies", "yksinhuoltajaäiti", "urasuuntautunut bisnesnainen" tai "mies keski-iän kriisissä". Varsinkin komediasarjoissa ja romanttisissa komedioissa ihmiset nähdään tuollaisten kuvien läpi, ja draamaa syntyy niihin liittyvien odotusten tuottamasta hankauksesta. Mietin, voisiko niitä pitää tuollaisina kuvallisina ajatuksina.

Kysymys, voiko "nuori sinkkunainen" tapailla "yksinäistä vanhaa miestä" romanttisessa tarkoituksessa voidaan ratkaista monella tavalla. Ainoaa oikeaa ratkaisua ei ole, voimme itse valita, olemme siis vapaita. Mutta jos haluamme pysyä yleisesti ymmärretyn ja hyväksytyn kielen rajoissa, meidän olisi kuitenkin nähtävä itsemme jonkin kuvallisen ajatuksen valossa, suostuttava olemaan "nuoria sinkkunaisia", "yksinäisiä vanhoja miehiä" tms., valittava kaikista tarjolla olevista sosiaalisista lokeroista ja niitä vastaavista kielellisistä määreistä omamme. Niitä ei yleensä kyseenalaisteta, eikä niiden ohitse usein ajatella. Voisiko tämä olla arkinen esimerkki siitä, että "ihmiset elävät ehdottoman, tuntuvan tyrannian alla pystymättä kuitenkaan sanomaan, että he eivät ole vapaita"?