Vanhus on ruma sana

Luin vähän aikaa sitten erään kansanedustajan kirjoituksen vanhusten aseman parantamisesta. Sanaa vanhus siinä ei tosin käytetty kertaakaan kuin parin vakiintuneen yhdyssanan osana (vanhustenhoito, vanhustenpalvelut). Puhuttiin ikäihmisistä ja varttuneemmista kansalaisista.

Syy kiertoilmausten käyttöön on epäilemättä huomaavaisuus. Vaikka vanhus on Kielitoimiston sanakirjan mukaan ihan neutraali vanhaa ihmistä merkitsevä sana, yhä useammat pitävät sitä jotenkin loukkaavana ja vähättelevänä. On myös keskusteltu siitä, kuinka vanhaa voi tai saa ylipäätään kutsua vanhukseksi. Moni 65- ja 70-vuotias ainakin vielä pahastuu moisesta nimityksestä.

Jo ikärajasta väitteleminen osoittaa, ettei vanhus suinkaan merkitse vain vanhaa ihmistä. Kiertoilmauksia tutkinut Markku Varis on todennut, että vanhuudesta on tullut kulttuurissamme tabu, koska se tietää meille kokemuksemme mukaan paljon muutakin: terveyden ja suorituskyvyn heikkenemistä, syrjäytymistä yhteiskunnasta ja lopulta kuolemaa.

Vanhuuden mukana on leimaantunut vanhaa ihmistä kuvaava sana. Koska vanhoista ihmisistä täytyy kuitenkin yhä puhua, tilalle on tarjoutunut kiertoilmauksia. Edellä mainittujen lisäksi näitä ovat ainakin seniorikansalainen, kolmasikäläinen, leikillinen harmaa pantteri sekä englannista lainattu opalsi (< older people with active life style). Usein puhutaan myös vanhemmista ja iäkkäämmistä, ei vanhoista ja iäkkäistä.

Kiertoilmausten ongelmana on tietysti se, että ne eivät pysty häivyttämään niiden taustalla olevaa tabua eivätkä niitä ajatuksia, tunteita ja asenteita, joita meillä on niiden kuvaamaa ilmiötä kohtaan. Päinvastoin, on ajateltu, että kiertoilmaukset oikeastaan jopa vahvistavat tabua lujittamalla sen asemaa. Kun jokin kiertoilmaus joskus ehkä syrjäyttää vanhan sanan, sille aletaan keksiä kiertoilmauksia.