Mitä pienistä

Suomen kielen professorit Auli Hakulinen ja Lea Laitinen kirjoittavat tänään Helsingin Sanomissa, että suomalaisessa hallinnon kielessä korostuu välinpitämättömyys kieltä kohtaan. Kirjoituksen taustalla on täälläkin keskusteltu ja tasavallan presidentin viime perjantaina allekirjoittama aluehallinnon uudistus, jossa läänien tilalle perustetaan ”aluehallintovirastoja” ja jonka vaikutuksesta Pohjois-Suomi sijaitsee pian Lapin eteläpuolella.

Nämä ja monet muut asetuksen kohdat sotivat Hakulisen ja Laitisen mukaan suomalaisten kieli- ja paikantajua vastaan. Niillä tuhotaan hallinnollis-maantieteellistä jatkumoa ja hämärretään Suomen historiaa kielellisin keinoin. Valtion palkkalistoilla työskentelevien kieliasiantuntijoiden näkemystä ei ole huomioitu edes sitten, kun se on käyty pyytämättä kertomassa.

Hallintolain 9. pykälässä todetaan, että viranomaisen on käytettävä ”asiallista, selkeää ja ymmärrettävää kieltä”. Asiallinen, selkeä ja ymmärrettävä tuntuvat kuitenkin olevan sanoja, jotka voi tulkita vähän miten sattuu omiin päämääriin sopimaan. Lain vaatimus kuulostaa toki hienolta ja kannatettavalta, mutta miten se toimii käytännössä? Valvooko sitä oikeasti kukaan? Voisiko kielen puolesta kelvottoman lain palauttaa siihen vedoten takaisin valmisteluun, vaikka laille olisi jo saatu presidentin puumerkki ja hienot kehykset?

Hakulisen ja Laitisen mukaan suomalainen nykyhallinto sivuuttaa systemaattisesti kielinäkökulman asioiden valmistelussa ja päätöksenteossa. Kielestä puhutaan kauniisti Mikael Agricolan päivän juhlapuheissa, mutta sen yhteiskunnallista merkitystä ei oteta vakavasti.

Kirjoittajat vetoavatkin päättäjiin, että suomen kieltä ja suomalaista kulttuuria kunnioittavan hallinnon takaamiseksi ryhdyttäisiin käytännön toimiin: Kaikkien virkahenkilöiden olisi saatava säännöllisesti hyvän virkakielen koulutusta. Myös poliitikkojen kielitiedot ja -taidot tarvitsisivat konkreettista tukea, ja ministereiksi olisi nimitettävä suomalaisia, jotka tuntevat syvällisesti suomalaista kultturia ja monikielisen yhteisön tarpeita.

Kauniit sanat ovat vielä kauniimpia sitten, kun joku osoittaa myös käytännössä piittaavansa niistä jotenkin.