Mutta miksi?

Kirjoittelin jo aiemmin perustelujen tärkeydestä. Niiden avulla voi pienentää etäisyyttä itsensä ja vastaanottajan välillä paljastamalla näkemystensä taustalla olevaa ajattelua. Samalla rohkaisee toista pohtimaan väitteitä itse sen sijaan, että esittäisi asiat omaksuttavaksi kritiikittömästi sellaisenaan. Perusteluja miettimällä voi myös itse lähestyä uudella tavalla niitä asioita, joita on ennen pitänyt itsestään selvinä, vaikka ne eivät todellisuudessa sellaisia olekaan.

 

Perusteluja on kuitenkin moneen lähtöön. Tulin ajatelleeksi tätä taas uudesta vinkkelistä seuratessani toukokuussa Cannesin elokuvajuhlilla syntynyttä palkintokohua. Festivaaleilla vuodesta 1974 toiminut, kristityistä elokuva-alan ammattilaisista koostuva Ekumeeninen jury antoi perinteisen tunnustuspalkintonsa lisäksi ensimmäistä kertaa myös paheksuvan ”antipalkinnon” Lars von Trierin ohjaamalle elokuvalle Antichrist. Syynä oli juryn mukaan elokuvan naisvihamielisyys.

 

Ihmettelin heti paitsi moista epätyypillistä julkista nuhtelemista myös sen perustelua. Se, että elokuva olisi vihamielinen naisia kohtaan, on vain uusi väite, joka kaipaisi taas uusia perusteluja: Millä perusteella elokuva on naisvihamielinen? Miten tämä viha elokuvassa ilmenee?

 

Viime viikolla kävin vihdoin katsomassa elokuvan itsekin, ja hämmästelen tuomiota yhä. Teos on minun mielestäni niin moniselitteinen ja -tasoinen, ettei sen tulkitseminen naisvihamieliseksi ole lainkaan itsestään selvää. Itse asiassa hyvin harvat elokuvan nähneet, joiden mielipiteitä olen kuullut, ovat olleet sitä mieltä. Kärkevät kielet ovatkin arvelleet antipalkinnon todelliseksi syyksi elokuvan rohkeasti esitettyä seksiä ja väkivaltaa sekä naisvihaa paljon ilmeisemmältä tuntuvaa kirkko- ja uskontokritiikkiä.

 

Erilaisia perusteluja kaipaavia perusteluja tapaa taidekeskustelussa monesti muutenkin. Kirjan kehnoutta saatetaan perustella henkilöhahmojen epäuskottavuudella. Näytelmän näyttelijät ovat teennäisiä ja elokuvan käsikirjoitus typerä. Siinä se. Perusteluja näihin uusiin mielipiteisiin ei sitten enää annetakaan, eivätkä monet niitä tunnu jostakin syystä myöskään kaipaavan.

 

Epäuskottavuus, teennäisyys ja typeryys ovat kuitenkin kaikki tulkinnanvaraisia asioita, jotka perustuvat siihen, mitä kukin pitää uskottavana, luonnollisena ja järkevänä. Perusteluina ne antavat melko vähän selvyyttä siihen, mitä ne perustelevat, vaikka jonkinlaista suuntaa ne toki antavat.

 

Sitä lopullista, tyhjentävää perustelua, joka osoittaisi subjektiivisen mielipiteen objektiiviseksi tosiasiaksi, on tietysti turha odottaa. Moni asia kävisi kuitenkin selvemmäksi, jos sitä vaivauduttaisiin perustelemaan vielä vähän enemmän – tai paremmin.