Kallista kieltä

Välillä tulee mieleen, ovatko kaikki tekstit tarpeellisia. Millaiset tekstit ovat turhia? Entä ovatko tekstit liian kalliita siihen nähden, mikä niiden tieteellinen, yleisempi yhteiskunnallinen tai muu anti on?

Kuten Pirkko Nuolijärvi äskeisessä blogimerkinnässään totesi, esimerkiksi viranomaiset laativat tekstejä nykyisin ”tavattoman paljon, eikä aina mietitä sitä, ovatko kaikki tekstit tarpeen”. Nuolijärven mukaan jokaisen viranomaisen tuleekin miettiä, miksi teksti tehdään ja kenelle se on tarkoitettu. Minusta tämän voi yleistää koskemaan kaikkia meitä tekstien väsääjiä.

Ajatellaanpa sellaista tekstiä kuin Tehtävä Suomelle. Puhun siis maabrändityöryhmän loppuraportista vuodelta 2010. Sen vastaanotto oli ristiriitainen. Ollaanpa sisällöstä mitä mieltä tahansa, sopinee kysyä, oliko ulkoasiainministeriön tilaama ja siten mitä ilmeisimmin veronmaksajien kontolle tullut raportti liian kallis.

Sivuja raportissa on 355, joista noin puolet on varsinaisia tekstisivuja. Sanoja tekstissä näyttäisi olevan noin 40 000 ja merkkejä 400 000; pituus vastaa esimerkiksi tavanomaisen kielitieteellisen artikkelikokoelman pituutta.

Lehtitietojen mukaan työryhmä työskenteli pari vuotta ja valtuuskunta ulkoisti raportin laatimisen siten, että raportin päätoimittajalle ja eräälle ajatushautomolle maksettiin kummallekin raportista 100 000 euroa ja erilliselle konsultille 150 000 euroa. Kaikkiaan maabrändityöryhmän budjetti oli Iltalehden tietojen mukaan 514 199 euroa ja 14 senttiä. Jokainen raportin sivu näyttäisi maksavan tämän perusteella noin 1 400 euroa. Kallista on kielemme, monellakin tavalla.

Tein aiheesta aikanaan kolumnia Hiidenkivi-lehteen. Lähetin tuolloin asiasta kysymyksiä ulkoasiainministeriöön, sähköpostitse yksityishenkilönä. Minua mietitytti, pitivätkö lehdistössä mainitut summat paikkansa. Muistelen kyselleeni, millä perusteella raportin kirjoittaminen ulkoistettiin juuri niille toimijoille, joille ulkoistettiin, ja kilpailutettiinko mahdollisia kirjoittajia. Olisiko pitänyt kilpailuttaa?

Vastausta en syystä tai toisesta saanut. Jotenkin kysymykseni tuntuvat taas erityisen ajankohtaiselta, kun julkisuudessa keskustellaan filosofi Pekka Himasen sanojen hinnasta ja menettelyistä, joilla näitä sanoja tutkijoilta tilataan. Pohdituttaa myös se, millaisia tekstilajeja nämä raportit, selvitykset, mietinnöt yms. oikein ovat – esimerkiksi suhteessa tieteellisiin tutkimuksiin. Millaisia tekstejä päättäjät pitävät arvossa? Millaisten tekstien varaan yhteiskunnan tulevaisuutta rakennetaan?

Paljon on puhuttu viime päivinä myös Humun eli huippu-urheilun muutostyöryhmän raportista. Esimerkiksi Martti Hyyryläinen ihmettelee Helsingin Sanomien mielipidekirjoituksessaan (1.3.2013) raporttiin käytettyjä rahamääriä. Raportti maksoi hänen tietojensa mukaan 2,5 miljoonaa euroa. Sivuja raportissa on 40, näistä noin puolet tekstisivuja, loput kuvia ja taulukoita, kuten Hyyryläinen kuvailee.

Eikä tässä vielä kaikki. Helsingin englanninkielinen Guggenheim-selvitys sisältää 186 sivua, ja rahaa paloi lehtitietojen mukaan pari miljoonaa euroa. Tarkkoja tietoja tekijästä tai maksajasta ei liene vieläkään saatavilla? Concept and Development Study for a Guggenheim Helsinki -nimisen pläjäyksen sivuhinnaksi tuli siis noin kymmenen tuhatta euroa. No, tulin kirjoittaneeksi tästäkin Hiidenkiveen: ”Ettei vain olisi ajatushautomoa taustalla?”