Rasistinen kielenkäyttö

Jos uskomme sanakirjoja, rasismi on yksinkertainen asia. Esimerkiksi Kielitoimiston sanakirja selittää ytimekkäästi, että rasismi tarkoittaa rotusyrjintää, -sortoa, etnistä syrjintää.

Jos seuraamme julkista rasismikeskustelua tai ihmisiä ympärillämme tai tutkistelemme sisimpäämme, käy ilmi, että rasismi on monimutkainen asia, sekasotku. Se, mikä on yhden mielestä rasismia, on toisen mielestä hassua huumoria tai suorastaan lähimmäisenrakkautta. Kolmannen mukaan rasismia on kaikkialla, neljännen mukaan ei missään. Viides vaikenee, kuudes kailottaa. Seitsemäs jurnuttaa lähipiirille mutta ei julkisissa yhteyksissä halua kajota asiaan pitkälläkään tikulla. Monet tunteet nostavat veljes- ja sisarusjoukossamme päätään: pelko, viha, sääli, kammo, rakkaus, ilo, epävarmuus, toivottomuus, välinpitämättömyys, vastenmielisyys.

Miten tähän sanojen sekasotkuun, kielelliseen kaaokseen ja merkitysten melskeeseen saisi tolkkua? Ehkä ei mitenkään. Mutta yrittäkäämme silti, nyt juuri kielenkäytön ja sen muuttamisen näkökulmasta.

Rasismissa on monella tavalla kyse kielenkäytöstä: kokemusten kuvaamisesta, määrittelemisestä, tulkitsemisesta, vaikuttamisesta, vallasta. Kieltä ei oikein voi kahlita, jos ei kahlitse ja vaienna kielenkäyttäjiä. – Vai voiko kielenkäyttöä sittenkin kahlita? Pitäisikö kielenkäyttäjiä kuitenkin suitsia?

Voi ja pitää, jos haluamme elää sovussa toistemme kanssa sekä muodostaa suhteita, liittoja, yhteisöjä ja yhteiskuntia. Kielenkäyttöä ja -käyttäjiä tietysti kahlitaan ja suitsitaan jo nyt. On lainsäädäntöä, on monenlaisia sosiaalisia normeja, on käytöstapoja, on kielenkäyttöohjeistusta ja niin edelleen.

Kaikesta tästä huolimatta rasismi – paitsi sanana/sanoina ja sen/niiden erilaisina määrittelyinä myös muuten tunnettuna ja tunnistettavana ilmiönä – on vahvasti keskuudessamme. Monet ihmiset kokevat tänäänkin joutuvansa rasististen huutojen ja muiden hyökkäysten kohteeksi. Ainakin yhtä monet tunnistavat itsessään esimerkiksi pelkuruutta, kun eivät halua, uskalla tai välitä puuttua havaitsemaansa rasistiseen käyttäytymiseen. Oliko se sittenkään rasismia? Epävarmuus aiheuttaa päättämättömyyttä, ja voimme aina tuudittautua ajatukseen, että kyse oli vain huonosta käytöksestä, ei sen pahemmasta. Mitä tämä sitä paitsi minulle kuuluu? Jokainen huolehtikoon omista asioistaan.

Mikä siinä oikein on, että monet meistä haluavat puuttua julkisesti ja sen enempää arvelematta toisen tekemiin pilkku- ja yhdyssanavirheisiin tai kiroiluun, mutta esimerkiksi yksilöiden persoonaan kajoavaa loukkaavaa kielenkäyttöä emme halua ilmiantaa? Tämä kysymys taitaa johtaa rasismikeskustelun luihin ja ytimiin: Yhtäältä ovat yksittäiset rasistiset teot, kielenkäyttö ja muut merkitystä tuottavat aktit. Toisaalta on ihminen ajatuksineen, arvoineen, asenteineen, tuntemuksineen, maailmankatsomuksineen, mielipiteineen. Tyhmistä teoista puhuminen lienee helpompaa kuin ihmisen tyhmään perusolemukseen puuttuminen? (Aivan, pidän rasismia tässä tyhmänä.)

Jos lähdetään hyväuskoisesti siitä, että yksikään ihminen ei ole pohjimmiltaan paha eikä rasismi voi olla ihmisen arvovalinta, rasismipohdinnoissa on siis tarkkailtava ensisijaisesti rasismin ilmenemismuotoja ja sitä, miten niihin suhtaudutaan. Tässäkin ongelmaksi tietysti tulee, mikä kenellekin on rasismia. Minusta pitää aina ottaa vakavasti ihmisten kokemukset: jos ihminen tuntee tulleensa rasistisesti kohdelluksi ja kertoo tästä rehellisesti, tämä kokemus on aito ja tosi. Näitä subjektiivisia kokemuksia voi, toisin kuin on julkisuudessa väitetty, tietysti tutkiakin objektiivisesti, jos nyt mikään voi olla jäännöksettömän objektiivista.

Rasistisessa kielenkäytössä on usein mukana useampia osapuolia kuin kielenkäyttäjä ja hänen kohteensa. Myös näiden tilanteiden ”yleisöillä” on merkittävä rooli. Joskus rasistinen kielenkäyttö voi suorastaan suuntautua myös heille, meille: Kattokaa -ttu, mä uskallan näyttää neekerille -ttu kaapin paikan! Sinä siinä -ttu älä vaan mulle tuu -ttu mitään urputtaan!

Elämme hiljaisen hyväksynnän kulttuurissa. Vaikenemalla ikään kuin annamme rasistiselle teolle siunauksemme. Monesti kyse lienee aidosta pelosta: sanallinen väkivalta voi puuttumiseni takia kärjistyä fyysiseksi väkivallaksi. Hyvä tarkoitukseni voi johtaa huonoihin seurauksiin. Parempi siis olla kuin ei olisikaan. Katsoa ohi.

Jatkuva vaikeneminen kuitenkin johtaa kulttuuriin, jossa rasismista tulee tavallista, normaalia, arkipäiväistä. Vallankin vaikenemisesta tulee normaalia tilanteessa kuin tilanteessa. Suorastaan järkyttäviä ovat olleet kuvaukset siitä, millaista rasistista kielenkäyttöä esimerkiksi kouluissa tätä nykyä kuulee ja millaisen käyttäytymisen kohteeksi lapset joutuvat esimerkiksi koulumatkoilla joukkoliikennevälineissä. Kyse ei ole vain siitä, että lapset kohtelevat toisinaan kaltoin. Kyse on myös siitä, että aikuiset kohtelevat lapsia rasistisesti.

Kaltoin kohdellut lapset eivät aina uskalla puhua kokemuksistaan eivätkä saa ääntään kuuluviin, vaikka uskaltaisivatkin. Me pelkäämme, me, jotka voisimme auttaa ja antaa äänille kanavan.

Poliittisessa keskustelussa hoetaan usein, että rasismi johtuu ihmisille ominaisesta vierauden pelosta. Että ihmispololla olisi rasismigeeni. Tämä on pötypuhetta!

Kielentutkimuksen näkökulmasta on pikemminkin niin, että pelkoon vetoaminen ikään kuin oikeuttaa ja jopa luo rasismia. Lopetetaan siis pelkääminen – ja pelkopuhe!

Sanakirja on ehkä sittenkin oikeassa. Rasismi on yksinkertainen asia. Jokainen meistä voi päättää ryhtyä henkilökohtaiseen rasisminvastaiseen kampanjaan ja käyttää kieltä epärasistisesti. Ja kun sanon näin, mietin samalla sitä, kuinka rajalliset mahdollisuudet meillä oikeasti onkaan itse päättää kielenkäytöstämme ja muusta käyttäytymisestämme. Kielihän on paitsi yksilöllistä myös yhteisöllistä. Valitettavan usein yhteisöllisyys tuntuu nyt synnyttävän, ruokkivan ja ylläpitävän myös rasistista kielenkäyttöä. Pitääkö siis sittenkin muuttaa tekojemme lisäksi myös tuntojamme? Puheidemme ja tekstiemme lisäksi myös niitä merkityksiä, joita kielenkäytöllämme luomme ja ylläpidämme?

LINKKEJÄ

* Anna Rastaan väitöskirja Rasismi lasten ja nuorten arjessa. Väitöskirjan lehdistötiedote.

* Irma Marttisen kirjoitus Rasismista pitää puhua, jotta siihen voi puuttua Yhteiset Lapsemme Ry:n verkkosivuilla. 

* Jaakko Lyytisen kirjoitus Onko jokainen rahtusen rasisti? Helsingin Sanomissa. 

* Olli Löytyn blogimerkintä Naamaako on syyttäminen, jos gallup on vino? Kotus-blogissa.

* Ylen uutinen Biaudet: Rasistinen puhe viestii turvattomuudesta.

* Ylen uutinen Lapset kärsivät rasismista Suomessa.