
Vesa Heikkinen on suomen kielen dosentti ja erikoistutkija Kotimaisten kielten keskuksessa. Hän tutkii virka- ja säädöskieltä, lehtikieltä ja politiikan kieltä, kieleen liittyviä valta- ja ideologiakysymyksiä sekä ymmärtämistä ja kielitietoisuutta.

Vesa Heikkinen
”Onko kukaan nauhoittanut uutta Pokémonia?” poika kysyy. Vastaan, että ei ole nauhoitettu, mutta kyllä se tuolla digiboksissa on tallennettuna.
Niuhotusta? No joo. Sama poika arveli muutama vuosi sitten, että ironia on pilannut hänen elämänsä.
Käsitykseni mukaan musiikin, televisio-ohjelmien, elokuvien
ynnä muiden sellaisten nauhoittamisesta puhutaan yhä paljon, vaikka kyse lienee
tätä nykyä vain harvoin minkäänlaiselle nauhalle tallentamisesta. Wikipediassa mainitaan kymmeniä erilaisia informaationtallennustekniikoita ja -välineitä.
C-kaseteista Wikipediassa sanotaan, että niitä on käytetty 2000-luvulla lähinnä autoradioissa. Yksistään VHS-formaattia käyttävien videonauhureiden valmistus on lopetettu jo vuosia sitten.
Puhumme siis sujuvasti nauhoittamisesta, vaikka nauhoja ei ole muualla kuin kengissä, jos niissäkään. Sanakirjassa mainittu nauhoittaa-verbin merkitys ’tallentaa ääni- tai kuvanauhaan’ on laventunut yleisemmäksi ’tallentamiseksi’, jossa nauhalla ei enää välttämättä ole käyttöä.
Tällainen merkitysten muuttuminen ei tietenkään ole mitenkään erikoista. Saatammehan juoda kahvitauollakin teetä ja syödä kevytlevitteellä ryyditetyn leivän voileipänä.
Kieli kuulemma
muuttuu, vaikka enhän minä tuota mistään kuullut. Luinpahan lehdestä. Kieli siis näemmä muuttuu.
***
Wikipedia, tallennetuotannosta ks. http://fi.wikipedia.org/wiki/Tallennetuotanto, tallennusvälineistä ks.
http://fi.wikipedia.org/wiki/Tallennusmedia.
Blogia päivitetty 18.6.2013

