Kolmekymmentä hymiövuotta

Hymiön väitetään syntyneen 19. syyskuuta 1982 kello 11.44. Tuolloin Pittsburghin yliopiston professori Scott Fahlman lähetti sähköpostiviestin, jossa oli ehdotus, että merkkijonoa :-) käytetään vitsin merkkinä.

Professori oli pannut merkille, että yliopiston keskustelupalstalla ei aina tajuttu vitsejä vitseiksi. Ne piti siis merkitä jotenkin, jottei synny väärinkäsityksiä. (Ks. esim. Iltalehden uutinen ja Wikipedia.)

Englanniksi hymiö on emoticon (emotion + icon). Kyse on siis tunteiden merkitsemisestä. Suomen kielen sana hymiö viittaa hymyyn, mutta kuten netin hymiöluettelot (ks. esimerkki ja toinenkin) osoittavat, hymiöillä pysytään esittämään jos jonkinlaisia ilmeitä, tunteita, asenteita ja niin edelleen. Erilaisia hymiöitä on käytössä satoja. Hymiöillä kuvataan niin olioita (parta, joulupukki, Elvis Presley), laatuja (iloinen, vihainen, hermostunut) kuin toimintojakin (esim. nukkua, haukotella, itkeä). Ne voivat vastata kokonaisia lauseitakin (esim. tosi punkkarit ei hymyile; tupakoitsija hymyilee).

Hymiöillä pyritään tuottamaan merkityksiä: kuvaamaan todellisuutta, ottamaan siihen kantaa, luomaan yhteyttä viestintäkumppaniin. Ne ovat yksi keino tuoda kirjoitukseen puhekielen ja yleisemmin kasvokkaisen vuorovaikutuksen elementtejä.

Semiootikko Eero Tarasti on ilmaissut asian hauskasti, jos Tampereen ylioppilaslehteä Aviisia on uskominen: ”Greimasin käsitteistön valossa hymiöissä on kyse viestin modalisoimisesta eli varustamisesta euforisella tyymisellä kategorialla eli tunnetilalla. Eksistentiaalisessa mielessä kyseessä on halu korostaa viestijän läsnäoloa vastaanottajan maailmassa, eli yritystä voittaa vierassieluisen probleemi.”

Hymiöt kuuluvat kirjoitettuun kieleen, erityisesti joihinkin sen epämuodollisiin lajeihin, joten niitä voi ajatella myös kirjoituskäytäntöjen ja -merkkien kehittymisen näkökulmasta. Osana jatkumoa. Jo muinaiset kallio- ja luolahenkilöt viestivät paitsi ääntelemällä toisilleen myös tekemällä merkkejä pinnoille. (Ks. Kansalliskirjaston kirjoituksen historiasta kertovaa verkkonäyttelyä.)

Tutkimuksessa on jo osoitettu, että hymiöillä on oma logiikkansa, voisi sanoa ”kielioppinsa”. Tekstiviestejä pro gradu -työssään tutkinut Mirjami Kukko esittää Kielikellossa (1/2003), että hymiöitä ei käytetä mielivaltaisesti: ”Ne sijoittuvat erityisesti paikkoihin, joissa saattaisi välittyä jokin arkaluonteinen tai epäkohtelias merkitys – hymiön avulla tällaisen lausuman tulkintaa suunnataan kohti huumoria.”

Hymiöt, vain 30 vuotta? Se, mikä ehkä nyt on itsestään selvää, ei ollut selviö hetki sitten. Sananvälit, isot ja pienet alkukirjaimet, välimerkit, lyhenteet – kaikki ne ovat pitkän kehityksen tulosta. Hymiöidenkin historia ulottuu vuosisatojen ja -tuhansien taakse.