Syrjäytyminen – oma vika?

Syrjäytymiskeskustelu käy kuumana. Aihe on tärkeä ja ajankohtainen, mutta välillä tuntuu sillä, että yksi vääntää aidasta ja toinen seipäistä. Pahimmat selkkaukset syntyvät silloin, kun eri asioista puhuvat keskustelijat kuvittelevat puhuvansa samasta asiasta.

Syrjäytymisellä viitataan milloin epämääräiseen yhteiskunnan pahoinvointiin, milloin naapurin Kallen pitkäaikaistyöttömyyteen, milloin henkilökohtaisiin toiseuden tunteisiin. Syrjäytyminen näyttäytyy yhdessä paikassa köyhyytenä, toisessa alkoholismina, kolmannessa hoivavajeena.

Ihminen voi syrjäytyä esimerkiksi työstä, koulutuksesta ja toveripiireistä, kuten Tero Järvinen ja Markku Jahnukainen huomauttavat käsitetarkastelussaan.  He viittaavat (s. 125)  jo 1980-luvulla esitettyyn tulkintaan, jonka mukaan ”käsitteen laaja-alainen soveltaminen ja sisällöllinen epämääräisyys johtavat vähitellen tilanteeseen, jossa ainoastaan keski-ikäiset, ammattitaitoiset, perheelliset ja terveet miehet jäävät ilman syrjäytyneen leimaa”.

Järvisen ja Jahnukaisen mukaan käsite on kokenut inflaation ja samalla sekoittunut lähikäsitteisiin, sellaisiin kuin köyhyys, alaluokkaistuminen ja huono-osaisuus. Vähemmälle on tätä nykyä jäänyt puhe vieraantumisesta.

Anna-Liisa Lämsä esittää lasten ja nuorten syrjäytymistä tutkivassa väitöskirjassaan kiinnostavia havaintoja käsitteen historiasta. Temaattisia yhteyksiä on esimerkiksi marxilaiseen vieraantumisteoriaan ja 1920-luvulta alkaen Yhdysvalloissa tehtyyn marginalisaatiotutkimukseen. Eurooppalaisen syrjäytymiskeskustelun alkujuuria voidaan hakea hänen mukaansa 1960-luvun ranskalaisesta yhteiskuntapoliittisesta keskustelusta.

Pohjoismaisen syrjäytymiskeskustelun juuret lienevät 1970-luvun alkupuolella, jolloin ruotsalaisissa työmarkkinatutkimuksissa alettiin käyttää sanaa utslagning (karsinta, karsiutuminen, syrjintä, syrjäytyminen, sopeutumattomuus).  Suomalaiseen yhteiskuntapoliittiseen keskusteluun syrjäytymisen käsite (aluksi muodossa uloslyönti) omaksuttiin Lämsän mukaan juuri Ruotsista. Käsite tuli suomen kieleen ”korvaamaan lohduttoman epämääräistä vieraantumisen käsitettä”.

Presidentti Sauli Niinistön masinoima syrjäytymisenestokampanja herättää suuria tunteita. Miksi?

Yksi syy voi olla se, että syrjäytyminen näyttäytyy kampanjasivuilla monenlaisten ongelmien laveana kattokäsitteenä. Näihin ongelmiin etsitään ratkaisuja yksittäisten ihmisten aktiivisesta toiminnasta.

Syrjäytyminen korostaa väistämättä sitä, että yksilöllä on prosessissa merkittävä rooli: hän vähintäänkin kokee syrjäytymisen, ehkä jopa aktiivisesti toimii niin, että jää syrjätilaan. Syrjäyttämisestä näissä yhteyksissä puhutaan harvemmin; silloinhan yksilö näyttäytyisi pikemminkin prosessin voimattomana kohteena kuin kokijana.

Lämsä huomauttaa tutkimuksessaan (s. 29), että syrjäytymisen tarkastelu tilana on leimaavaa: ”Syrjäytyminen käsitetään herkästi yksilöpsyykkisenä ongelmana tai vähintäänkin käyttäytymistaipumuksena, joka toisilla on ja toisilla ei.”

Sortuuko hyvää tarkoittava syrjäytymisenestokampanjointi tällaiseen tahattomaan leimaamiseen?  Luonnollistaako se tahtomattaan ajatusta, jonka mukaan syrjäytyminen on syrjäytyjän oma vika?