Kuuluu lajiin?

Olen antanut itselleni kertoa, että ”kovat mutta reilut otteet sekä kuohuvat tunteet kuuluvat lajiin”. Näin minua valistaa kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki Ylen haastattelussa.

Mikä siinä onkin, että ärsyttää, kun jonkun sanotaan kuuluvan johonkin. Verkossa tätä viljellään: uhoaminen kuuluu lajiin, kettuilu kuuluu lajiin, rallatus kuuluu lajiin, tunteiden kuumeneminen kuuluu lajiin, ärsyttäminen kuuluu lajiin, spontaanit tappelut kuuluvat lajiin, kaukalonahinoinnit kuuluvat lajiin, väkivalta kuuluu lajiin.

Yleensä ”kuuluu lajiin” -toteamus pyrkii sulkemaan keskustelun: näin se vaan on. Minusta keskustelun pitäisi tästä toden teolla alkaa: Miten niin kuuluu? Mitä se kuuluminen oikein on, luonnonlakiko? Kuka on pannut kuulumaan? Kenen ehdoilla kuuluu? Onko oikein, että kuuluu? Ehkä vain kuvittelemme, että kuuluu?

Voisi kysyä kriittisten lingvistien tavoin, millaisia luonnollistuneita, siis itsestään selviksi tehtyjä merkityksiä tällaiset lausahdukset kantavat mukanaan ja vahvistavat. Kuka nämä merkitykset on päässyt luonnollistamaan ja miksi?

Jos oikein olen ymmärtänyt, suomalainen jääkiekkoväkivalta on sekin paljolti lainatavaraa. Lännen kultamailla lätkässä lätkitään, jotta kansaa saadaan katsomoihin ja töllöjensä äärelle ja kuluttamaan jääkiekkotuotetta. Kuulumisen tuntuu siis sanelevan kuluttamisen ja rahan valta.

Minusta kulttuuriministeri voisi keskustella asian tästäkin puolesta. Pelin säännöt ovat kaikkien tiedossa, mutta ovatko pelaamisen (kirjoittamattomat) säännöt?

Ja vielä. Avoin kysymys ministerille: mitä vikaa on kukkahattutädeissä?