
Vesa Heikkinen on suomen kielen dosentti ja erikoistutkija Kotimaisten kielten keskuksessa. Hän tutkii virka- ja säädöskieltä, lehtikieltä ja politiikan kieltä, kieleen liittyviä valta- ja ideologiakysymyksiä sekä ymmärtämistä ja kielitietoisuutta.

Vesa Heikkinen
Lapsi pyytää yllättäen anteeksi. ”Mitä pyydät anteeksi?” vanhempi kysyy. ”En tiedä, muuten vaan.”
Jos lapsen anteeksipyyntöön on ollut selvä syy, anteeksi ikään kuin vapauttaa hänet vastuusta ja antaa mahdollisuuden toistaa tekonsa, joka anteeksipyyntöön johti. Anteeksi avaa mahdollisuuden synninpäästöön.
Nyt vaikuttaa siltä, että lapsenomainen anteeksipyytely ikään kuin huvin, tavan tai varmuuden vuoksi on yleistymässä. Tämä tulee mieleen, kun lukee uutisia europarlamentaarikko Mitro Revon tapauksesta. Revon on väitetty kähmineen naisia. Joku saattaisi kutsua väitettyjä tekoja seksuaaliseksi häirinnäksi.
Lehtitietojen mukaan Repo ei tunnista itseään väitteistä. Jostain syystä hän
kuitenkin pyytää anteeksi ja lupaa ottaa opikseen. Mutta mitä järkeä on pyytää
anteeksi, jos ei ole tehnyt mitään anteeksi pyydettävää eikä annettavaa?
Pyydänpä minäkin tässä varmuuden vuoksi anteeksi kaikilta kaikkea. Jope Ruonansuun sanoin: Sori, että synnyin. Anteeksi, että olen olemassa.
Blogia päivitetty 18.6.2013

