Kieltä ei ole, ja kaikkia se leipä elättää

Hyllyssäni on kirja, ja se on merkillinen. Kirjan on kirjoittanut Tampereen yliopiston germaanisen filologian emeritusprofessori Lauri Seppänen. Kirjan nimi on "Kieltä ei ole. Uuspragmatistista kielifilosofiaa: Richard Rorty ja Donald Davidson".

Jos mummoni olisi lukenut tätä kirjaa, hän olisi sanonut kirjoittajasta, että kaikkia se leipä elättää. No, sama mummo sanoi noin 90-vuotiaana, että olisi kuollut jo ajat sitten, jos ei olisi aikoinaan älynnyt lopettaa piipunpolttoa. (Jonka oli lopettanut vuosi sitten.)

Seppäsen kirja on siitä merkillinen, että en ymmärrä siitä juuri mitään. (Vaikka voihan olla, että tämä ymmärtämiskyvyttömyyteni ei ole tekstejäni lukeneille mikään uutinen.)

Vielä merkillisempää on, että vaikka en ymmärrä kirjasta juuri mitään, sitä on mitä nautinnollisinta lukea. Esimerkiksi tällaista runoa Seppänen suoltaa:

"Entä mitä yhteistä merkeistä eli yleiskielestä on sanottava? Kun behavioristiset signaalit syntyvät spontaanis-kreatiivisesti sekä ovat konkreettisia ja yksilöllisiä, yleiskielet kasvavat ulkoisen paineen ansiosta ja ovat keinotekoisesti laadittuja, kieliopeissa ja sanakirjoissa määriteltyjä abstraktioita. Ne ovat konkreettisesta puheesta abstrahoituja muotoja, joilla ei siis ole omaa eksistenssiä."

Kaikkia se leipä elättää. Ja leipäteksti. Onneksi. Tai jotain.

Niin, ehkä kieltä ei olekaan. Ehkä onkin vain kielennystä, tekstejä.