Taidepuhe, paha puhe

Tämänpäiväisessä Hesarissa käydään taistoon vaikeaselkoista taidepuhetta vastaan. "Taidepuhe on usein höpöhöpöä", julistaa kulttuurisivujen pääjutun otsikko.
 
Tekstissä puhutaan kuvataiteen näyttelykoneistosta, joka tuottaa jatkuvasti valtavat määrät tekstejä: tiedotteita, esittelytekstejä, näyttelyluettelotekstejä. Hesarin mukaan kirjoitusten viesti on usein hämärä ja elinkaari lyhyt.
 
Jutussa pulpahtelee pintaan ajatus hyvästä ja huonosta kielestä, mikä on tietysti ymmärrettävää. Joskus tosin toivoisi, että tällaisissa jutuissa otettaisiin huomioon myös erikoiskieli- ja tekstilajinäkökulmaa sekä se, että kaikenlaisella kielenkäytöllä on oletettavasti tarkoituksensa: Kaikkien tekstien ei kai tarvitsekaan olla selkokielisiä tai edes selväkielisiä. Eri tekstilajeja arvioitaessa on suotavaa miettiä myös sitä, mikä tekstin tehtävä kulloinkin on, kenelle teksti on tarkoitettu, onko teksti lähinnä kirjoittajansa vapaamuotoista itseilmaisua, liittyykö se tietynlaiseen toimintaan yms.
 
Mielestäni ei siis voi ajatella niin, että on itsestään selvästi huonoa ja hyvää kieltä ja että tietynalainen kielenkäyttö on aina kaikissa tapauksissa ja yhteyksissä sopimatonta. Hesarin jutussa puhutaan kielteiseen sävyyn esim. hankalista passiivirakenteista ja vierassanoista. No, molemmat ovat kielemme keskeistä ainesta, joten ei niissä itsessään voi olla mitään pahaa!
 
Osaa (kuva)taiteen yhteydessä elävistä teksteistä voi olla vaikea erottaa varsinaisesta taideteoksesta. Miksi teos tai teksti pitäisi pystyä ymmärtämään yhdellä tietyllä oikealla tavalla? Pitäisikö meidän olla avoimia useammille tulkintamahdollisuuksille, ja myös mahdollisuudelle joutua tulkinnassa umpikujaan.
 
Asia erikseen voivat olla esimerkiksi teoksiin liittyvät tiedotteet ja mainokset. Niissä olisi varmaankin syytä olla jotain yleistä tolkkua, ettei kulttuurin kuluttaja joudu ostamaan sikaa säkissä.