Jumi, pirun sokea veli

Nyt on oltu monella tavalla jumissa. Lumikinoksissa, lentokentillä.

Tekstinteko jumittaa. Tulostin ei ulosta, kun paperi jää jumiin. Niskahartiat ovat jumissa, ajatuksista puhumattakaan.

Kun ajatukset ovat jumissa, tajunta virtaa.

Jonkinlaiseen jumiin jää jumin kanssa myös Vesa Karonen Hesarin kirjoituksessaan. (Kanavalla 24.4.2010.) "Mutta mikä se jumi on? Enää ei voi kysyä Yle Radio 1:n Mistä sanat tulevat? -ohjelmasta."

Karonen mainitsee Jouko Hautalan kirjan "Jumin keko" ja arvelee, että Jumi on pulmallisempi kuin Sampo. Niin, missä on sovittu, että jokin sana tarkoittaa jotain asiaa? kyselee pikkupoikakin. Tai: Mistä sanat tulevat? Minne ne menevät?

Kaisa Häkkisen "Nykysuomen etymologinen sanakirja" ei tunne jumia. Kolmiosaista "Suomen sanojen alkuperä" -kirjaa ei ole nyt tätä kirjoitettaessa käsillä. Ehkä jumi aukeaisi sen avulla?

Perinteinen "Nykysuomen sanakirja" selittää jotensakin näin: 1, Anobium, pieniä puun sisässä eläviä kovakuoriaisia. 2. kans. eräs mytologinen olento. J:n ampuma 'äkkipikaa syntynyt paise, puunpalika'. Tuore "Kielitoimiston saakirja" ei kerro mytologisesta olennosta enää mitään.

Mato puun ja kuoren välissä, varmasti jumissa ihmisen näkökulmasta?

No katsotaanpa "Isosta tietosanakirjasta" vuodelta 1933 (Otava): "Jumi, vienanpuoleisen kansankäsityksen mukaan pirun sokea veli, joka asuu metsässä ammuskellen ihmisiä ja elukoita; jos olisi näkevä, ampuisi kaikki." Sanakirjan mukaan Suomen puolella mainitaan "Jumin häät ja makuu" aviottomista suhteista puhuttaessa.

Olisiko jumikin lainakamaa, kuten kielessämme niin moni asia? Ihmisten yhteistä omaisuutta.

Kuka se väittikään, että suomen kieli kuihtuu, riutuu, kuolee pois? Niin kauan kuin meillä on resursseissamme jumin kaltaista alkuvoimaa, ei huolta. Myös pirun sokea veli elää mielessämme, kielessämme.