
Minna Suni selvittelee Jyväskylässä työkseen maahanmuuttoon liittyviä kielikysymyksiä. Osa näkökulmista ja hajahavainnoista päätyy tänne kierrätykseen.

Minna Suni
Kielikouluttajat ja kielentutkijat harmittelevat tietysti sitä, ettei heidän synkkää sanomaansa ole aiemmin otettu todesta.
Nykynuoriso osaa kyllä (ainakin puhua) englantia paremmin kuin aiemmin koulunsa käyneet, mutta siihen se melkein sitten jääkin. Ruotsia ei haluta oppia, joten eipä sitä liioin opita myöskään. Englannillahan pärjää. Valinnaiskieliä tarjotaan kouluissa yhä niukemmin, ja niitä valitaan tuohon niukkaan tarjontaankin nähden vähän.
Tilanne on se, että saksan, ranskan, venäjän, espanjan tai muiden kielten opetusryhmiä ei juuri saada pystyyn isoissakaan kaupungeissa, koska oppilaat eivät enää huoli lukujärjestyksiinsä kieliä kuten ennen. Valinnanvapautta käytetään kai mieluummin helppouden maksimointiin kuin kielitaidon kartuttamiseen. Pienemmillä paikkakunnilla jo oppilasmäärien jatkuva väheneminen ja paine nostaa ryhmien minimikokoa kutistavat kielitarjonnan niihin kahteen pakolliseen.
Itse olen tyypillinen 70- ja 80-luvuilla koulujaan pikkupitäjissä käynyt tapaus. Tutkimustiedon valossa osuin apajille silloin, kun Suomessa oli kielikoulutuksen auvoisa kulta-aika. Myös siellä kurkien ja puolukoiden valtakunnassa tarjottiin nimittäin opetusta ainakin yhdessä valinnaiskielessä – ja viimeistään lukiossa jo useammassakin. Moni poika (!) ponnisti siltä pohjalta tekemään aikuisena kauppaa saksaksi Saksan suuntaan. Muutamien legendaarisessa määrin ruotsinsa kanssa kamppailleidenkin olen kuullut päätyneen virittelemään yrityksiään ja verkostojaan nimenomaan Ruotsin puolelle – ja ruotsihan sujuu. Ei se tahkoaminen siis hukkaan mennyt heilläkään, vaikka ärräpäitä kyllä välillä kuultiin.
Yksi nelikymppinen tuttavani vastikään kertoi, miten hän Etelä-Ruotsissa työmatkalla ollessaan oli ollut isosta suomalaisseurueesta ainoa, joka tilasi ravintolassa ruokansa ruotsiksi. Muut turvautuivat englantiin, koska homma hoitui sillä tottuneemmin. Nuori tarjoilija ilahtui kuulemma vilpittömästi, kun yksi tuossa keskenään niin merkillistä kieltä käyttäneessä ulkomaalaisporukassa puhuikin hänelle englannin sijaan ruotsia, ja heti perään hän suuresti hämmästyi, kun kuuli, että itse asiassa koko sakki ymmärsi ruotsia vallan mainiosti. Hän jopa leikillisesti varoitti työkavereitaan tästä merkillisestä joukkiosta, joka pystyy salakuuntelemaan heitä vapaasti.
Niinpä niin. Olemme merkillinen joukkio. Halveksimme kielitaitoamme, vähättelemme osaamistamme, kadehdimme muunkielisiä ja päälle päätteeksi vielä kummeksumme isoon ääneen maahanmuuttajia, jotka haluavat oppia meidän kielemme.
Blogia päivitetty 29.6.2011

