Auli Hakulinen on suomen kielen emeritaprofessori; tutkinut kielioppia ja vuorovaikutusta; suomen kielen lautakunnan jäsen 1998–, suomen kielen tulevaisuus -työryhmän jäsen 2007–2009 .
Auli Hakulinen
12.10.2010 17.43
Pakkoenglantia kouluissa
Olen ahdistuneena seurannut taas vauhtiin päässyttä keskustelua ruotsin asemasta Suomen koulujärjestelmässä. Oma elämäni olisi ollut paljon harmaampaa ja yksitoikkoisempaa ilman pohjoismaisia ja suomenruotsalaisia työ- ja ystävyyssuhteita, puhumattakaan monenmoisista kulttuurielämyksistä. Säälin niitä, joilta nämä ahdollisuudet halutaan evätä.
Mutta en
kerro siitä nyt enempää. Sen sijaan nostan tässä pöydälle kissan, cat, joka on
pakkoenglanti.
Suomen kielen kielipoliittisessa toimintaohjelmassa (2009), johon olen silloin tällöin viitannut, on esitelty myös kouluissamme tarjottavien kielten valikoimaa. Antti Kannerin siihen kokoamat tilastot eivät tue käsitystä, jonka mukaan lapset kärvistelisivät kovinkaan perusteellisesti ruotsin kourissa.
Ensimmäisenä kielenä äidinkielen jälkeen, niin sanottuna A1-kielenä lukee peruskoululaisista ruotsia vain runsas prosentti, kun taas kolmannelta luokalta alkaen englantia opiskelee peräti 90 prosenttia ikäluokasta! (Tiedän kyllä, että puhun hieman ohi pakkoruotsikeskustelun ytimen.)
Englannin asema oppiaineena ja erityisesti A1-kielenä on joka tavalla täysin ylivoimainen. Kaikkien kaupunkien kaikissa kouluissa englanti on tarjolla A1-kielenä. Vaihtelua on siinä, missä määrin oppilas voi ylipäätään välttyä englannin pitkältä oppimäärältä. Jyrkin linja on Espoossa, jossa jokaisen, joka lukee A1-kielenä muuta kuin englantia, on valittava A2-kieleksi englanti. Viime vuoden alussa kaiken kaikkiaan vain neljä prosenttia suomenkielisistä peruskoululaisista onnistui valitsemaan muun kuin englannin pitkäksi A1-kielekseen. Kerran tehtyä valintaa on vaikea saada purettua.
Muiden kielten valinnan vapautta rajoittaa myös rakenne, jossa kouluun tarjotaan A-kieleksi muuta kuin englantia vain, mikäli tietty ryhmäkoko tulee täyteen. Pienissä kouluissa ja varsinkin isojen kaupunkien ulkopuolella tämä saattaa käytännössä estää muiden kuin englannin opiskelun, sillä todellinen kielivalikoima paljastuu vasta, kun koulu on jo valittu.
Esimerkiksi Kuopion kokoisessa kaupungissa tämä voi pahimmillaan tarkoittaa sitä, että jos peräti 300 lasta haluaisi opiskella saksaa tai ranskaa, opetusta ei järjestetä, koska oppilaita ei ole tarpeeksi missään yksittäisessä koulussa. Helsingin Sanomien taannoisessa kyselyssä joku viisaista vastanneista väitti, että ihmiset ”osaavat itse harkita, mikä kieli heille ja heidän lapsilleen sopii”.
Noinkohan. Asenteet, muodit, haaveilut lapsen tulevasta kansainvälisestä urasta sanelevat sen, mikä milloinkin ”sopii”.
Kouluissa nuuhkitaan ilmaa ja toimitaan valtavirran mukaisesti. Opetushallitus, kunnallispoliitikot sen enempää kuin maan hallituskaan eivät rohkene tähän anarkistiseen tilanteeseen puuttua.
Suomen kielen kielipoliittisessa toimintaohjelmassa (2009), johon olen silloin tällöin viitannut, on esitelty myös kouluissamme tarjottavien kielten valikoimaa. Antti Kannerin siihen kokoamat tilastot eivät tue käsitystä, jonka mukaan lapset kärvistelisivät kovinkaan perusteellisesti ruotsin kourissa.
Ensimmäisenä kielenä äidinkielen jälkeen, niin sanottuna A1-kielenä lukee peruskoululaisista ruotsia vain runsas prosentti, kun taas kolmannelta luokalta alkaen englantia opiskelee peräti 90 prosenttia ikäluokasta! (Tiedän kyllä, että puhun hieman ohi pakkoruotsikeskustelun ytimen.)
Englannin asema oppiaineena ja erityisesti A1-kielenä on joka tavalla täysin ylivoimainen. Kaikkien kaupunkien kaikissa kouluissa englanti on tarjolla A1-kielenä. Vaihtelua on siinä, missä määrin oppilas voi ylipäätään välttyä englannin pitkältä oppimäärältä. Jyrkin linja on Espoossa, jossa jokaisen, joka lukee A1-kielenä muuta kuin englantia, on valittava A2-kieleksi englanti. Viime vuoden alussa kaiken kaikkiaan vain neljä prosenttia suomenkielisistä peruskoululaisista onnistui valitsemaan muun kuin englannin pitkäksi A1-kielekseen. Kerran tehtyä valintaa on vaikea saada purettua.
Muiden kielten valinnan vapautta rajoittaa myös rakenne, jossa kouluun tarjotaan A-kieleksi muuta kuin englantia vain, mikäli tietty ryhmäkoko tulee täyteen. Pienissä kouluissa ja varsinkin isojen kaupunkien ulkopuolella tämä saattaa käytännössä estää muiden kuin englannin opiskelun, sillä todellinen kielivalikoima paljastuu vasta, kun koulu on jo valittu.
Esimerkiksi Kuopion kokoisessa kaupungissa tämä voi pahimmillaan tarkoittaa sitä, että jos peräti 300 lasta haluaisi opiskella saksaa tai ranskaa, opetusta ei järjestetä, koska oppilaita ei ole tarpeeksi missään yksittäisessä koulussa. Helsingin Sanomien taannoisessa kyselyssä joku viisaista vastanneista väitti, että ihmiset ”osaavat itse harkita, mikä kieli heille ja heidän lapsilleen sopii”.
Noinkohan. Asenteet, muodit, haaveilut lapsen tulevasta kansainvälisestä urasta sanelevat sen, mikä milloinkin ”sopii”.
Kouluissa nuuhkitaan ilmaa ja toimitaan valtavirran mukaisesti. Opetushallitus, kunnallispoliitikot sen enempää kuin maan hallituskaan eivät rohkene tähän anarkistiseen tilanteeseen puuttua.
Blogia päivitetty 14.5.2011
Kotus-blogi
– kaikkea kielestä
Näillä sivuilla puhutaan kielestä. Kirjoittajina on sekä kotuslaisia että muualta kutsuttuja bloggaajia.Tule mukaan keskustelemaan, kommentoimaan, antamaan palautetta, ehdottamaan puheenaiheita!
Viestisi julkaistaan, kunhan ne eivät riko lakeja eivätkä ole eettisesti tai muuten epäilyttäviä. Toivomme, että keskusteluissa ei mennä henkilökohtaisuuksiin. Keskittykäämme asiaan: kieleen ja sen moninaisuuteen
Keskustelijoiden lähettämät puheenvuorot pyritään julkaisemaan lähettämistä seuraavana arkipäivänä (ei yleensä lauantaina eikä sunnuntaina). Blogin
toimituskunta pidättää itsellään oikeuden julkaista tai jättää julkaisematta puheenvuoroja.
Palaute
Ehdota aihetta
