Kielen sitkeydestä ja sen muuttamisen vaikeudesta

Olen saanut kommentteja, joissa tarjouduttiin luettelemaan muitakin hunningolle lähteneitä sanoja tai harmittavaisia merkityksen muutoksia. Mietin itsekseni taas kerran, miksi kielessä meneillään oleva muutos tuntuu useimmiten pahalta, vaikkeivät muutokset muussa elämässä niin harmita. Päätin ottaa esille erään mielestäni sympaattisen muutoksen, johon viime kerralla jo vihjaisinkin.

Verbi "avata" on nimittäin liikkeessä, kuten ehkä olette huomanneet. Vaalirahoitusta on vaadittu avattavaksi, millä tarkoitetaan sen lähteiden tuomista esille. Mutta kun Ulkopoliittisen instituutin johtajaksi nimitetty Teija Tiilikainen toteaa: "kansalaisille on hyvä avata, että mistä on kyse", sanan merkityksen ja käytön muutos on ilmeinen, verbihän on saanut tässä että-lauseen objektikseen!

Avaamista käytetään siis 'selittämisen' merkityksessä, ja syynkin voi arvata: selittäminen alkaa olla polittisesti rasittunutta toimintaa. Niinpä nyt teksteissä esiintyykin kysymysten, ongelmien, arvoitusten ja käsitteiden avaamista, vaikeaselkoisen säveltäjän musiikkia avataan, ja professori pitää esitelmässään tärkeänä tutkimuksen tulosten avaamista - siis sitä, miten niitä on tulkittu. Merkityksen ja käyttöalan laajenemista - oli sen motiivi aluksi millainen hyvänsä - on kielessä kaiken aikaa meneillään.

Mutta vielä kerron historiallisen tapauksen kielen tietoisen muuttamisen vaikeudesta ja puhutun kielen sitkeydestä, mihin otsikossa viittasin. Joku huolestunut kommentoija ihmettelee, etteivät kielentutkijat ole kiinnittäneet huomiota tapaan, jolla monikko pyrkii puheessa jäämään pois lauseista tyyppiä "Pojat  tulevat". Arvatenkin vaihtoehtoinen lause "Pojat tulee" on yksi merkki yleispuhekielen rappiosta.

Kyllä tähän on huomiota kiinnitetty, varsinkin Heikki Paunonen monen monissa yhteyksissä. Hän on kuitenkin osoittanut, ettei yksinkertaisessa lauseessa subjektin ja verbin kongruointi (= molemmat monikossa) ole ikinä eikä missään murteessa ollut ainut vaihtoehto, vaan kirjakielelle tuli tehtyä sääntö, joka ei noudattanut kielenpuhujien luonnollista normia.

Puhutuissa kielimuodoissa vallitsi Paunosen sanojen mukaan "paljon hienojakoisempi järjestelmä" tyyppiä "Pojat juoksi mutta myöhästyivät silti junasta". Verbi on monikossa silloin, kun se on eri lauseessa kuin subjekti. Aika nerokas, säästeliäs järjestelmä! Tätä eivät kielen normittajat oivaltaneet, vaan rakensivat  normiksi paljon karkeamman yleistyksen.

Kirjakielen normi ei ole vuosikymmenten kuluessa iskostunut arkipuheeseen, ja kun yleispuhekieli on irtautunut kirjakielestä, vallalla on nyt kaksi rinnakkaista systeemiä. Mutta kun kuuntelee tarkoin tai lukee taidokasta kaunokirjallista kerrontaa, löytää sitkeän alkuperäiskäytännön elinvoimaisena, esimerkiksi "Ne laahasi sitä salkkua köyden päässä niinkun jonkinlaista punttia perässään, että santakäytävä pölisi ja jarruttivat vauhtiaan". On muuten Hannu Raittilan lause.